Tavallaan tuntuu siltä, että elämä junnaa paikallaan. Asioita tapahtuu kyllä, mutta kaikki tapahtuu ikään kuin oravanpyörässä. Kaikki toistuu saman kaavan mukaan. Aluksi tuntuu siltä kuin mikään ei voisi mennä paremmin. On ihan mielettömän hyvä olla ja sitä miettii, että kannatti odottaa, jos elämä kerta tuo tullessaan jotain näin loistavaa ja ihanaa. Sitten alkaa ilmetä joitakin ongelmia tai epäkohtia ja miettii, että ei sillä ole mitään väliä. Kestän ne kyllä ja jaksan odottaa, että kaikki muuttuu paremmaksi. Tilanne muuttuu varmasti ajan myötä taas hyväksi.

Sitten mieleen kuitenkin hiipii epäilys, että mitä jos kaikki ei muutukaan paremmaksi. Mitä jos tästä alkoikin alamäki ja minä vain kuvittelen kaiken hyvän olemassa olon. Sitten taas ymmärtää, että tilanne on aivan sama kuin edellisellä kerralla. Kuten tapahtui myös sitä edeltävällä kerralla. Ja sama toistuu aina vain, katsoi tilannetta miten kauas menneisyyteen tahansa. Voisi melkein luulla, ettei kohtalo halua minun nauttivan elämästä, etten minä ansaitse saada olla onnellinen.

Elämä on samaan aikaan ihanaa, tuskallista, ahdistavaa, aurinkoista ja aiheuttaa suurta hämmennystä, niin negatiivista kuin positiivistäkin. Sitä alkaa miettiä, että onko vika minussa itsessäni vai onko kyse yhteiskunnan aiheuttamasta, ihmisten luokittelusta kelpaaviin ja kelvottomiin. Suurimman osan ajasta tunnen olevan sinut itseni kanssa eikä ulkonäköni tai käytökseni vaikuta mielipiteeseen itsestäni negatiivisesti. Mutta taustalla kuitenkin vaanii pieni epäluulon paholainen, joka suoltaa komentoja ja käskyjä muuttua yhteiskunnan hyväksymäksi ihmiseksi. Eli pinnalliseksi ja suosituksi materiaalisen yhteiskunnan jäseneksi. Tunne siitä, ettei kelpaa omana itsenään, kalvaa silloin mielettömän kipeästi sydäntä ja mieltä. Pitäisi olla kauniimpi. Pitäisi olla laihempi. Pitäisi olla täydellinen tytär, ystävä, kansalainen, opiskelija, asiakas, työntekijä, täti tai sisko.

Kuka määrittelee ihmisen todellisen arvon? Yhteiskunta? Ystävät? Perhe? Minä itse? Kuka tahansa voi määritellä täydellisen ihmisen ihanteen ja yksilöinä meillä on siihen täysi oikeus. Erilaiset yhteisöt ja ryhmät voivat määritellä itsensä ja ottaa vastaan vain tietyn tyyppisiä ihmisiä. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun yhteiskunnalliset määritelmät ovat esteenä yksilön onnelle? Miksi annamme muiden käsitteiden ja mieltymysten vaikuttaa ajatteluumme ja päätöksiimme niin paljon, että olemme kuin marionettinukkeja teatterin lavalla, emmekä itsenäisesti ajattelevia ihmisiä? Henkilökohtaisesti haluan kyllä tulla hyväksytyksi omana itsenäni. Vaikka mietinkin koko ajan kuinka virheellinen tai puutteellinen minä olen. Niin taitavasti yhteiskunta osaa vaikuttaa ihmisen ajatteluun, että haluaisin itsekin muuttua paremmaksi ja hyväksyttävämmäksi, jotta en tuntisi olevani näin ulkopuolinen. Joukkoon kuulumaton. Epäonnistuja. Kaikkea tätä ajattelen, kun mietin elämääni ja ongelmiani. Ja taistelen kahden asian välissä pääsemättä pois kentältä.

Minulla on keino yrittää selvitä vaikeista paikoista. Otan kaiken vastaan hymyillen ja uskottelen itselleni, että tämä on juuri sitä, mitä odotinkin sen olevan. Että olen onnellinen juuri tämän asian takia. Vaikka todellisuudessa olen täysin rikki alistuttuani käytettäväksi kuin olisin vain jokin välikappale, jota tarvitaan hetki, mutta voidaan heittää jossain vaiheessa pois, koska se ei ole tarpeellinen enää. Haluaisin olla se juotos, joka suttaa rikkimenneen taas yhdeksi ja kauniiksi kokonaisuudeksi ja auttaa tekemään siitä vielä vahvemman kuin se alun perin olikaan. Haluan tulla hyväksytyksi omana itsenäni. Toivon, että minä saisin seisoa tasavertaisena kaikkien muiden rinnalla, ilman että ketään syrjitään erilaisuutensa takia. Sillä erilaisuus on ainutlaatuista. Se on voimavara. Se on elämä.